Yläneen kartanoa hallitsi 1500-luvulla jalosukuinen neiti Filippa Fleming, jonka veli oli itse Klaus Fleming, valtioneuvos, amiraali, kenraali ja ties mitä valtakunnan kermaa, suoraan kuninkaalle tilivelvollinen.
Filippa-neiti oli löytänyt kartanonsa liepeiltä elämänsä miehen, jonka kanssa halusi pikapikaa naimisiin. Niinpä hän kirjoitti veljelleen Kuitian kartanoon ja pyysi tätä järjestämään komeat hääjuhlat, vaan velipä kieltäytyi, vaikka pirskeiden järjestäminen olisi ollut hänen velvollisuutensa, koska isä Fleming ei ollut enää elossa.
Kiellon syynä oli se, että sisaren miesvalinta ei kelvannut – mies ei ollut jalosukuinen, vaan Klasun mielestä moukka.
Tästä Filippa loukkaantui verisesti, sulhasehdokas häipyi pikkuhiljaa takavasemmalle, syntyi katastrofi. Neiti Fleming heittäytyi murehtimaan ja vaeltelemaan kartanonsa salongeissa aaveen tavoin.
Lopulta hän menehtyi murheeseensa (asiasta on monta erilaista versiota). Mutta ennen kuolemaansa hän teki pikku temput: Filippa muutti testamenttinsa. Hän määräsi koko omaisuutensa kuninkaalle, joka tällöin oli Juhana III – Klaus ei saanut äyriäkään.
No, tuskin tämä paljon sitä suremaan ehti, kun 1576–77 piti voittaa nuijasota ja nuijia kapinaan nousseet talonpojat kuoliaiksi – ja itsekin Klaus heitti henkensä vuosikymmenen loppuessa.
Mutta Filippa-neidistä tuli legenda ja aktiivinen kummitus. Hän vaelsi yhä kartanossaan. Olen itsekin tavannut hänet.
1950-luvulla olin Yläneen kartanossa Rantasalojen, silloisen kartanon omistajaperheen vieraana, koska tein lehtijuttua talosta ja sen historiasta.
Kun ehtoo koitti, Rantasalot ilmoittivat majoittavansa minut Filippa-neidin salonkiin, kysyttyään ensin, pelkäsinkö kummituksia. Enhän minä, en toki.
Sitten istuin sängyn laidalla katselemassa verhojen raosta näkyvää kuuta. Kello lähestyi kahtatoista. Puolenyön kellonlyöntien kaikuessa alakerrasta Filippa tuli. Pöydällä ollut kamerani väläytti itsekseen salamavalon, verhot heilahtivat. Sitten oli taas hiljaista. Modernit temput tällä jalosukuisella kummituksella.
Myöhemmin ilmeni, että kameraan oli tallentunut kuva jostakin vaaleasta häivähdyksestä. En nyt tiedä, vieläkö Filippa-neiti pitää perinteitä yllä.
Toiseen rahvaanomaisempaan aaveeseen törmäsin kerran Kainuussa, Ristijärvellä. Siellä hillui muuan entinen piikatyttö tienristeyksessä ison männyn alla keskiyöllä. Kyselin juttua paikalle osuneelta isäntämieheltä keskipäivällä.
Mies vastasi, että ”ka, siinäpä tuo tyttöriepu aena yöseen aikan kännehtii, so kun meni ja hirtti ihtes tuohon petäjään.” Tyttöriepua käytiin kuulemma ennen Kajaanista ja Oulustakin katsomassa.
Ja onhan niitä aaveita, haamuja ja pöröjä tungokseen asti Turun linnassa ja monissa linnoissa, kirkoissa ja kartanoissa, pitäähän perinnettä ylläpitää.
Rihtniemessäkin Martin valkea nainen tanssii tien toisella puolen kaikkina kuutamoöinä, menkää vaikka itse katsomaan.
Tässä on puhuttu vain naispuolisista kummituksista. Mieskummituksia on toki kosolti, ja he käyttävät esiintymisareenoinaan mielellään kirkkoja ynnä muita julkisia tiloja. Kuten nyt esimerkiksi se rakennusmestari, jonka johdolla Laitilan Mikaelin kirkko piti rakentaa täsmälleen Mynämäen kirkon kopioksi.
Hänellä oli kirkon mitat valmiina mittanarussaan, jonka hän kuitenkin hellänä hetkenä tuli antaneeksi eräälle rohkealle karjapiialle härjän korvanaruksi.
Sitten ryhdyttiin kirkon rakennushommiin, ja kirkosta tulikin väärän kokoinen. Rakennusmestari joutui mestattavaksi. Nyt hän kuljeskelee yön pimeinä hetkinä pää kainalossa pitkin Mikaelin kirkon käytäviä.
Silti tästä kirkosta tuli erittäin kaunis ja edustava, vaikka se onkin aivan erilainen kuin naapuriseurakunnan Herran huone. Rakennusmestari olisi ansainnut kunnian kelpo rakentajana. Mutta niin se on, että sie transit glorka mundi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti